Mitä tehdä sitten, kun ei tarvitse tehdä enää mitään? Tämä ajatus juolahti mieleemme jokunen vuosi sitten, kun tajusimme lähestyvämme eläkeikää. Samoihin aikoihin järjestettiin Helsingin vanhassa satamassa Koti Ulkomailta -tapahtuma. Menimme kuuntelemaan Eläköidy oikein luentoa, sillä olisihan se kauheaa, jos eläköityisimmekin väärin. Heti perään seurasi luento Viron asuntomarkkinoista. Luennon loppupuolella, yleisökysymysten aikaan, vanha mies nousi kommentoimaan. Hän kertoi asuvansa Haapsalussa ja käyneensä vastikään hoidossa Tallinnan keskussairaalassa. Virossa on kaikki paremmin, hän sanoi.
Eläkkeellä voi tehdä monenlaisia asioita – tai olla tekemättä. Eräällä leirintäalueella aamukahville mennessämme olimme törmänneet eläkeläisrouvaan, joka aamuyhdeksältä istui aamuoluella. Se ei meistä tuntunut lupaavalta tulevaisuudelta. Sitä paitsi eläkkeellä tulot putoaisivat tuntuvasti. Aloimme vakavissamme suunnitella edullisempaa asuinpaikkaa. Fuengirolassa olisi lämmin, mutta lapset ja lapsenlapset jäisivät liian kauas.
Aloimme etsiä rantahuvilaa Virosta. Otimme yhteyttä eri kiinteistönvälittäjiin. Kun sopivaa ei löytynut, aloimme katsella tontteja. Seuraavana vuonna menimme uudelleen Koti Ulkomailta -tapahtumaan. Esittelimme Uusimaan kiinteistövälittäjälle KV.ee portaalista löytämiämme myynti-ilmoituksia, mutta ei hän niistä mitään tiennyt. Koko tapahtuman periaate vaikutti olevan ylihintaisten asunto-osakkeiden myynti suomalaisille. Vaihtoehtoja oli rajallisesti. Huviksemme kyselimme myös vuokrattavaa talviasuntoa Espanjasta, mutta ensimmäistäkään ei ollut tarjolla.
Lopulta päädyimme käyttämään kesälomamme erilaisten risukkojen tutkimiseen Virossa. Paikalliset kiinteistönvälittäjät eivät ole yhtä ahkeria tekemään töitä kuin suomalaiset. Useimmat eivät edes vaivautuneet paikalle, joten kaikkia rantoja emme loputtoman rantakasvuston takaa edes löytäneet. Pekan virolainen kollega Aare, oli antanut meille ohjeeksi valita se tontti, jossa metsänhenget toivottavat meidät tervetulleiksi. Tällainen tunne meille tuli juurikin Haapsalussa.
Jälleen kerran olimme liikkeellä ilman välittäjää. Pysähdyimme ruohottuneen tien haaraan pohtimaan, olimmeko perillä vai missä oikein olimme? Sitten tapahtui yksi taloprojektimme merkittävimmistä käänteistä. Takaamme ilmestyi vanha herra, joka automme rekisterin nähtyään kysyi sujuvalla suomenkielellä, mikä meitä oli hukassa? Kuultuaan, että etsimme Metsa-tonttia, hän johdatti meidät oman pihansa läpi mitä kauneimmalle rantaniitylle. Korkeaksi kasvaneen heinän seassa kasvoi erivärisiä kukkia. Sinisessä meressä ui joutsenia.
Mies kertoi alueen olleen aiemmin neuvostosotilaiden hallussa. Hän tunsi lähes umpeen kasvaneen polun, jota pitkin pääsi kuin pääsikin ruohottuneelle tielle, jonka toiseen päähän meidän automme oli pysäköity. Tällä kohtaa tie päättyi suureen vesikuoppaan, jonka reunalla oli epämääräinen kasa valkoisia tiilejä. Tontin läpi kulki vanha tienpohja, jota pitkin palasimme talolle, jonka suurella kuistilla istui nainen ottamassa aurinkoa.
- Myin naapurin tontin, mies kehaisi vaimolleen.
Tämän kohtaamisen jälkeen kävimme vielä katsomassa joitakin tontteja, mutta samaan aikaan kävimme kiinteistönvälittäjän kanssa kiivasta keskustelua Metsa-tontin hinnasta. Tontin omistaja ei millään suostunut ymmärtämään, että hänen pyytämänsä hinta umpeen kasvaneesta tontista oli liikaa. Meillä Suomessa on totuttu ajattelemaan, että omakotitalotontti on tontti, jolle tilataan talopaketti. Tämä tontti vaatisi pitkällisen metsänraivaustyön ennen kuin siellä edes pystyisi liikkumaan. Emme olisi tätäkään rantaa löytäneet ilman ystävällistä naapuria.
Lopulta pääsimme yksimielisyyteen hinnasta, vaikka myyjän mielestä tontti kaipasikin vain ”pientä tasoittelua”. Teimme kaupat Pärnun notariaatissa elokuussa 2017. Siitä lähtien olemme ”tasoitelleet”. Jo samana syksynä Pekka alkoi raivata kulkuaukkoja risukkoihin, ja minä keräsin rungot suuriksi oksakasoiksi. Työ oli uuvuttavaa, mutta jatkoimme aina iltahämäriin saakka. Majoituksen vuokrasimme kaupungista. Onneksi Pekka on nuorena käynyt metsätyökoulun, muutoin tämä projekti ei olisi ollut meille mahdollinen.
Keväällä tilasimme Alekeskuksesta esittelykäytössä olleen vankkurin, johon asetuimme asumaan.
Ensimmäisen yön tontilla vietimme keväällä 2018. Vankkuria odotellessa majoituimme teltaan. Aamukahvit keitimme risukeittimellä. Metsä oli tuolloin vielä niin sakea, ettei rantaa nähnyt. Poikamme Roope lähti avuksi raivaustöihin.
Keväällä 2020 saimme rivitalo-osakkeemme myytyä ja aloimme rakentaa autotallia. Muutimme kerrostaloon asumaan.Seuraavana kesänä rakennus petsattiin ja aloimme hakea rakennuslupaa talolle. Perustuksen paikalta oli kaadettava paljon suuria puunrunkoja. Onneksi Pekka sai pojaltaan joululahjaksi kunnon moottorisahan. Apujoukkojakin saatiin välillä töihin. Varsinaista rakennusprojektia jouduttiin kuitenkin lykkäämään Ukrainan sodan nostettua hintoja. Perustusta alettiin kaivaa vasta 2023 syksyllä, vähän ennen rakennusluvan umpeutumista. Seuraavana keväänä saapui hirsikehikko. Kesällä talo nousi harjakorkeuteen.
Seuraavaksi tarvitsemme pankkilainan työn loppuunsaattamiseen. Ongelmana on, ettei meillä ole omaisuutta lainan vakuudeksi Suomessa, ja Virossa olemme ulkomaalaisia. Tällä hetkellä unelma-talossamme on ikkuna-aukot muovitettu ja ulko-ovet hankittu käytettynä Tori.fi:sta. Odottelemme parempia aikoja tai ainakin virolaisia henkilökortteja. Tällä välin kaunistamme tonttiamme ja laajennamme puutarhaa. Vankkuri on yhä käytössä.
Vastaa