Tammi-helmikuun vaihteessa pääsimme taas pitkäksi viikonlopuksi Haapsaluun ja Rohukülaan. Innolla odotimme näkevämme talomme, johon oli vastikään laitettu ikkunat. Rakennusmiehet olivat tehneet hienoa työtä.
Rakennusyrittäjämme Anti on tunnollinen ja ammattiylpeä mies. Hän kysyi meiltä, minkä väriset ikkupuitteet haluaisimme. Me vastasimme, että valkoiset, mutta Antin mielestä vastaus oli väärä. Valkoiset olisivat hänen mielestään liian räikeästi erottuvat ruskeasta hirsipinnasta. Hän lähetti meille runsaasti esimerkkikuvia taloista, jossa oli valkoiset ikkunapielet sekä sellaisista, joissa ikkunapielet olivat tummanharmaat. Lopputuloksena meidän talossamme on tummanharmaat ikkunapielet, ja pakko on myöntää, että Anti oli oikeassa. Hyvältä näyttää. Kyllä ammattimies tietää.
Lauantaina Anti poikkesi rakennuksella ja keskustelimme muun muassa siitä, tarvitseeko wc seinät, jos se sijaitsee pesutilassa. Minun mielestäni tarvitsee, koska huoneesta on läpikulku pihalle. Kulkua on turha estää, silloin kun sauna ja suihku ei ole käytössä. Tässä asiassa en antanut periksi, ja pesukoneelle suunniteltua paikkaa siirtämällä löytyi wc:n seinillekin tilaa.
Palaverin jälkeen jatkoimme oksien polttamista. Pakkasta oli toistakymmentä astetta, mutta ilma oli aurinkoinen. Lumikiteet kimmelsivät kuin pienet timanti meren jäällä. Poikkeuksellisen tyyni ja kaunis sää oli saanut lukuisia perheitä ulkoilemaan. Koskaan aikaisemmin en ole nähnyt Rohukülassa sellaista määrää ihmisiä liikkeellä yhdellä kertaa. Lapsia tuntuivat kiinnostavan etenkin meressä olevien kivien ylös nostamat jäälohkareet. Pyramidimaiset rakennelmat syntyivät, kun jään alla veden pinta yllättäin laski, ja jätti jälkeensä tyhjän tilan.
Kun saimme nuotion kunnolla palamaan, mekin lähdimme kävelylle. Lähtökiireessä olimme unohtaneet eväsmakkarat kotiin, joten päätimme oikaista meren jäätä pitkin satamaan. Sataman Rukkirahu-kahvilassa söimme kunnon lämpimän ruuan viinin kera. Punaviinipullon Pekka joutui tosin itse avaamaan, kun myyjättären ammattitaito ei siihen riittänyt, mutta pullo sentään löytyi pienen etsimisen jälkeen. Takaisin tontille ehdimme, ennen kuin nuotio oli kokonaan sammunut. Viikonlopun aikaan saimme poltettua paljon oksia. Tuhkakasa nuotiossa kasvoi korkeaksi.
Sunnuntaina poltimme oksia yhdessä, mutta maanantaina Pekka tarttui moottorisahaan ja halkomakirveeseen. Tontin raivauksen tuloksena syntynyt valtava runkopino oli tehtävä haloiksi ja siirrettävä toiseen paikkaan. Sen tilalle tulisi aikanaa likakaivo. Ei tämä tietenkään yhdessä päivässä tapahtunut, mutta kohtalaisen loven Pekka runkopinoon sai. Minä tietenkin autoin halkojen pinoamisessa. Myös lähinaapuria ehdimme käydä tervehtimässä.
Meren pinta oli epätavallisen alhaalla. Naapurin rouva kertoi sen haittaavan jopa laivaliikennettä Vormsiin ja Hiidenmaalle. Etenkin raskaiden ajoneuvojen kuljettamista oli jouduttu rajoittamaan. Autoja sen sijaan kulki meren yli kohtalaisen vilkkaasti, vaikka jäätie ei ollutkaan virallinen, vaan saarelaisten talkoilla tekemä. Virallisen jäätien on täytettävä tarkat turvallisuuskriteerit ja sen käyttöä valvotaan. Jään on oltava riittävän paksua ja näkyvyyden hyvä. Tällä hetkellä jäätiet ovat toiminnassa – ja on vähän pakkokin. Vajaa viikko Suomeen paluumme jälkeen Vormsin yhteysalus Ormsö jäi konevian vuoksi Rohukülan satamaan, ja siellä se odottaa varaosaa vieläkin. Jäätie on siis toistaiseksi ainoa yhteys saarelle.
Vastaa