Albanian loman päätämme ravintolakierrokseen
Viimeinen varsinainen lomapäivämme Gjirokastërissa on epävakaa. Olimme suunnitelleet tutustuvamme Sarandën ranta-alueeseen, mutta sään vuoksi luovumme ajatuksesta. Vaikka Sarandëen on matkaa vain puolensataa kilometriä, kestää ajo sinne kestää vuoristoista ja kapeaa tietä pitkin liki tunnin eikä auringosta ole takeita.
Lähdemme etsimään kampaamoa. Ne eivät Albaniassa suuremmin mainosta itsestään. Suunnistamme kohti Bulevardi 18 Shtatoria. Laskeudumme kanatarhan ohi Rruga Gjin Zenebisille ja pikkukaupan jälkeen käännymme alaspäin vievälle polulle. Puistomaisen alueen reunalla on kerrostalon kivijalassa kampaamo. Kadun puolelta sitä ei olisi voinut havaita. Nyt kurkistamme avoimesta ovesta. Keski-iän ylittänut kampaaja ottaa meidät ystävällisesti vastaan. Hän puhuu rajallisesti englantia ja me vielä rajallisemmin albaniaa, mutta kampaamotuoliin pääsen. Seuraava asiakas joutuu odottamaan. Kampaaja käy hänen kanssaan vilkasta keskustelua samalla, kun naiset yrittävät selvittää, mistä me tulimme ja missä asumme. Kun väri on levitetty vaihdan naisen kanssa paikkaa. Kampaamotuoleja on vain yksi, ja niin näyttää olevan myös väripurkkeja. Tuleekohan meille saman ruskeat hiukset? Lopputulokseen olen kuitenkin tyytyväinen ja yllätykseksemme väri ja leikkaus maksavat kaikkiaan vain 20 euroa. Pekalle löytyy parturi Bulevardi 18 Shatorilta. Leikkaus sujuu nopeasti ja hinta on 5 euroa.
Seuraavaksi päätämme mennä lounaalle. Albaniassa syöminen on alkanut tuntua hieman stressaavalta. Edellisiltana olimme käyneet syömässä tavernassa sivukadulla Bulevardi 18 Shatorin puolivälin tienoilla. Osasimme jo tilata vain yhden annoksen perunaa ja yhden salaattia, mutta lihaa jouduimme tilaamaan kokonaisen kilon! Emme tietenkään jaksaneet syödä sitä, vaikka otimme ruokaryypyksi ravintoloitsijan isän tekemää rakia, joka oli erityisen hyvää. Myös talon viini maistui huomattavasti enemmän viiniltä kuin muissa ravintoloissa nauttimaamme. Sekin oli isän tuottamaa. Lähetimme lämpimiä terveisiä isälle.
Syömättä jääneen lihan emäntämme pakkasi meille mukaan. Se lienee paikallinen tapa. Albaniassa tilataan paljon ruokaa ja syödään sitä sitten kotona seuraava viikko. Valitettavasti vain meillä ei ollut majatalossamme mikroaaltouunia eikä kylmän lihan nakertaminen yöpalaksi houkutellut. Kotimatkalla ei vastaan tullut edes yhtään kulkukissaa. Kerjäläisiä olimme nähneet vain ja ainoastaan Tiranassa. Raskain mielin pudotimme lihapaketin jäteastiaan ja menimme iltaoluelle jo tutuksi käyneeseen paikkaan. Olemme siis molemmat saaneet perinteisen kotikasvatuksen: se syödään, mitä lautaselle otetaan eikä etenkään lihaa ei sovi jättää, koska se on kallista.
Tällä kertaa päätimme mennä kalaravintolaan. The Taste of the Sea on pieni ravintola, jonne noustaan portaita pitkin. Sen vieressä olisi ollut kauneushoitola, mutta olisinko saanut siellä hiukseni laitettua yhtä edulliseen hintaan? Ravintolassa meille lyötiin käteen ruokalistan sijasta tabletti. Se oli hiukan hämmentävää. Saimme kuitenkin sushilistan vaihdettua merenelävälistaksi ja paikalle saapuneen tarjoilijan avustamina onnistuimme tilaamaan herkulliset kala-annokset ranskalaisilla perunoilla.
Ravintola oli viihtyisä ja toisen kerroksen ikkunasta oli mukava katsella kadun vilinää. The Taste of the Sean ruokalistaa ei ole painettu paperille. Se löytyy ainoastaan virtuaalisena. Sivuston mukaan tilauksen voi tehdä myös toimitettuna. Huvittuneina pohdimme, olisimmeko saaneet tilattua täältä iltapalasushit, jos olisimme aikaisemmin tienneet paikasta. Mutta miten ihmeessä ruokalähetti voi löytää perille maassa, jossa taloilla ei ole numeroita eikä siten kunnollista osoitetta?
Aterian nautittuamme lähdimme Rruga Koço Koçollaria pitkin vanhaan kaupunkiin. Ensin tosin pysähdyimme tutussa baarissa. Niin paljon kuin rakastammekin uusia elämyksiä, aina välillä tekee hyvää levähtää paikassa, joka meidän näkökulmastamme tuntuu tutulta ja normaalilta. Vanhasta kaupungista löysimme vielä irlantilaisen pubin, josta sieltäkään ei saanut Guinnesia, mutta yllätykseksemme siellä oli tiranalaista ipaa. Se oli todella hyvää ja paikka oli erityisen viihtyisä, mutta emme voineet jäädä pidemmäksi aikaa, koska aamulla oli oltava ajokunnossa.
Kaikesta huolimatta poikkesimme vielä yhdellä oluella. Kantabaarissamme tapahtui jotain odottamatonta: baarin vakioasiakas, vanhempi nainen, saapui paikalle ja näytti poikkeuksellisen ilahtuneelta nähdessään meidät. Hänen perässään tuli teini-ikäinen tyttö, joka puhui loistavaa englantia. Selvisi, että jo ensimmäisenä Gjirokasterin iltana tapaamamme pariskunta oli hänen isovanhempansa. Vaihdoimme kuulumiset. Kerroimme pitävämme Girokasterista, vaikka kaupunki yhtä ylä- ja alamäkeä onkin. Toinen kanta-asiakas, iäkäs herra, olisi halunnut tarjota meille rakilasilliset, mutta kieltäydyimme kohteliaasti tulevan aamun lähtöaikeisiin vedoten. Herra ei tästä pahastunut, vaan maksoi oluemme. Mitään tällaista ei varmastikaan olisi tapahtunut, jos olisimme majoittuneet hienoon hotelliin jonnekin turistialueelle. Eikä sitäkään, että aamulla heräsimme ohikulkevan karjalauman kellojen kilkatukseen.
Isäntämme toi aamiaisen aina kellon tarkasti sovittuna aikana. Sen sisältö vaihteli eri päivinä, mutta kananmunia oli aina, samoin isoäidin keittämää turkkilaista kahvia. Jätimme jäähyväiset ja lähdimme ajamaan kohti Tiranan lentokenttää. Tarkoituksenamme oli poiketa vielä kerran Durresissa, jossa TripAdvisorin mukaan olisi jopa pieni ostoskeskuskin. Mutta tuo Albanian liikenne etenkin liikenneympyröissä! Kaista, jolle meidän olisi navikaattorin mukaan pitänyt kääntyä, olikin suljettu. Päädyimme ajamaan valtatietä kohti Tiranaa. Suunta oli oikea lopullista päämääräämme ajatellen, joten katsoimme turhaksi kääntyä takaisin. Kävisimme ostoksilla sitten Suomessa.
Hotelli Caca löytyi helposti, sillä olimme havainneet sen jo lähtiessämme. Siellä se kyyhötti pienenä ja vaatimattomana neljän tähden hotelli Zeuksen takana. Ajoreittiä sinne emme kuitenkaan löytäneet vaan jätimme automme suuren pysäköintialueen Cacan puoleiselle laidalle ja kävelimme hotellille. Vastaanotossa ei ollut ketään, mutta aulaa siivonnut ystävällinen nainen soitti hotellin omistajalle, joka lupasi tulla paikalle tunnin kuluttua. Mies langan päässä pahoitteli monisanaisesti poissaoloaan, vaikka sisäänkirjautumisaika ei ollut vielä edes alkanut. Huoneen saimme silti heti. Se oli ihan siisti.
Lähdimme palauttamaan autoa. Emme olleet aivan varmoja, kuuluiko pysäköintialue hotelli Zeukselle vai oliko se osa laajempaa maksullista aluetta. Sakkoja emme kuitenkaan ehtineet saada. Autovuokraamossa Pekka videokuvasi jälleen auton joka puolelta samalla, kun vuokraamon työntekijä yritti löytää siitä uusia vaurioita. Yritykseksi jäi. Puolisoni ajaa isoa autoa ammatikseen.
Lähdimme kävelemään takaisin hotellille. Juuri ennen Airport hotellia alkoi sataa, ja ensimmäisen kerran Albaian matkallamme yritti tuuli rikkoa sateenvarjon. Päätimme mennä kahville hotellin ravintolaan. Täällä pitkä kahvi tulkittiin tuplaespressoksi ja hinta oli sen mukainen, mutta silti Suomen hintoihin nähden edullinen. Hieman erilainen kuin Beratissa.
Takaisin Cacaan päästyämme vastaanotto oli edelleen tyhjä ja se myös pysyi tyhjänä. Ihmettelimme tätä aikamme, sillä aamulla meidän olisi päästävä nopeasti lähtemään. Aamiaista Cacassa ei edes ollut tarjolla, joten puuttui sekin mahdollisuus kohdata henkilökuntaa. Hotellin käytävillä harhailevan iäkkään herran avustamina saimme huoneen lopulta maksettua käteisellä hotellia siivonneelle naiselle. Herrashenkilö selitti naisen olevan hotellin omistajan vaimo. Palveluksen meille tehtyään herra lähti rivakoin askelin lentokentälle. Ja me hänen perässään takaisin lentokenttähotellin ravintolaan. Meillä oli jo nälkä.
Ravintolatarjonta Tiranan lentokenttäalueella on kohtalaisen hyvä. Saimme ajan kulutettua iltaan saakka ja aamulla söimme aamiaista yhdessä lentoaseman monista ravintoloista. Lento Arlandaan lähti puolisen tuntia myöhässä, koska Tukholmaan menijät olivat vielä hitaampia löytämään istumapaikkojaan kuin mitä Tukholmasta tulijat olivat olleet. Kesti uskomattoman kauan, ennen kuin kaikki matkatavarat ja matkustajat olivat omilla paikoillaan, ja kone pääsi rullaamaan kiitoradalle. Laskeuduttaessa Arlandaan eräs varttuneempi naishenkilö irroitti turvavyönsä kesken laskeutumisen ja nousi käytävälle tavoittelemaan matkatavaroitaan. Tarvittiin useampi käsky muilta matkustajilta, ennen kun rouva suostui istumaan takaisin paikoilleen. Arlandaan kuitenkin pääsimme ja jatkolento Norwegianilla Helsinkiin sujui normaalisti.